Marsun hoito-ohjeet, ravintoaineet

Laatinut Sanna Tuomaala

Ravintoaineet ovat ruoan sisältämiä aineita, joita eliöt tarvitsevat kudostensa rakentamiseen ja uusimiseen (suojaravintoaineet) sekä elintoimintojen ylläpitoon ja liikkumiseen (energiaravintoaineet). Ravintoaineiden pääryhmät ovat hiilihydraatit, rasvat, valkuaisaineet, kivennäisaineet, vitamiinit ja vesi. Hiilihydraatit ja rasvat ovat pääasiassa energiantuottajia. Valkuaisaineet ovat pehmeiden kudosten rakennusaineita ja entsyymien, hormonien ja vasta-aineiden raaka-aineita sekä tärkeitä nestetasapainon säätelyssä. Kivennäis- ja hivenaineet ovat luiden, hampaiden ja pehmytkudosten rakennusaineita ja niitä tarvitaan hormonien ja entsyymien muodostukseen sekä lihasten ja hermojen toiminnan säätelyyn. Vitamiinit ovat tärkeitä ainneenvaihdunnan säätelyssä. Vettä elimistö tarvitsee mm. ruoan sulatuksessa ja imeytymisessä, lämmönsäätelyssä sekä aineenvaihdunnassa, sillä solujen kemialliset reaktiot tapahtuvat vain vesiliuoksessa.

Hiilihydraatit
Hiilihydraatit eli sakkaridit ovat suuri ryhmä luonnonaineita. Hiilihydraatteja ovat sokerit, tärkkelys ja kuituaineet. Hiilihydraatit ryhmitellään yksinkertaisiin hiilihydraatteihin eli monosakkarideihin ja yhdistettyihin hiilihydraatteihin eli di- ja polysakkarideihin.

Hiilihydraatteja on kaikissa kasvi- ja eläinsoluissa, ja niitä syntyy vihreiden kasvien yhteyttämisen tuloksena vedestä ja hiilidioksidista. Erilaiset hiilihydraattipitoiset viherkasvien osat ovat eläinten ja ihmisen tärkeimpiä ravintoainelähteitä ja luonnon orgaanisista aineista yleisimmät. Hiilihydraatit muodostavat yli puolet energia-aineenvaihduntaan tarvittavista aineista.

Yksinkertaisia hiilihydraatteja ovat glukoosi eli rypälesokeri. Se on luonnon yleisin yksinkertainen hiilihydraatti. Sellaisenaan sitä on useimmissa makeissa hedelmissä ja marjoissa sekä hunajassa. Muiden monosakkaridien tavoin glukoosi pystyy imeytymään ravinnosta hajoamatta. Se nostaa nopeasti veren sokeripitoisuutta ja sitä voidaan heti käyttää energianlähteenä.

Fruktoosia eli hedelmäsokeria on nimensä mukaisesti hedelmissä, mutta sitä on myös marjoissa, kasviksissa ja hunajassa. Fruktoosi imeytyy ruoansulatuskanavassa hajoamatta, mutta se ei nosta verensokeria yhtä nopeasti kuin glukoosi.

Yhdistetyistä hiilihydraateista disakkarideja eli kahdesta monosakkaridista muodostuneita joita sokereiksi kutsutaan, ovat sakkaroosi eli ruokosokeri (=glukoosi+fruktoosi). Sakkaroosi on kotitaloudessa käyttämäämme ”tavallista” sokeria. Sitä on marjoissa, hedelmissä ja kasviksissa rinnan glukoosin ja fruktoosin kanssa. Sakkaroosi hajoaa ruoansulatuksessa nopeasti ja kohottaa samalla tehokkaasti verensokeria.

Maltoosi eli mallassokeri (=glukoosi+glukoosi) on itävien jyvien ja siementen hiilihydraatti, jonka ravinnollinen merkitys on käytännössä varsin pieni. Tärkkelyksen hajoamisessa se on kuitenkin tärkeä välituote.

Laktoosi (=glukoosi+galaktoosi) on harvoja eläinkunnan hiilihydraatteja. Sitä on maidossa ja muissa maitovalmisteissa lukuun ottamatta kovia juustoja, kuten esim. edam ja emmental.

Yhdistetyistä hiilihydraateista polysakkaridit, jotka ovat muodostuneet jopa tuhansista monosakkaridiyksiköistä, tutuimpia ovat tärkkelys, selluloosa ja glykogeeni, jotka ovat muodostuneet glukoosiyksiköistä sekä inuliini, joka on muodostunut fruktoosiyksiköistä.

Tärkkelystä on eniten viljojen jyvissä ja perunassa. Kuitupitoisista tärkkelystä sisältävistä ruoka-aineista energia vapautuu vähitellen, niukkakuituisista nopeasti. Ruoansulatuksessa tärkkelys hajoaa asteittain, ensin dekstriineiksi ja maltoosiksi ja vasta tämän jälkeen glukoosiksi.

Kuituaineet kuten selluloosa kuuluu kuitumaisiin, pitkäketjuisiin hiilihydraatteihin, jotka muodostavat kasvien tukirungon. Ruoansulatusentsyymit eivät pysty selluloosaketjuja hajottamaan, mutta heinänsyöjillä suolen pieneliöt muodostavat näitä ketjuja hajottavia entsyymejä ja saavat näin selluloosasta ravintoa. Hajoamattomana yhdisteenä selluloosalla on suuri merkitys, koska se täyttää suolistoa, kiihottaa suoliston toimintaa ja estää ummetusta. Selluloosaa ja muitakin kuitumaisia hiilihydraatteja on runsaasti viljan kuoriosissa, kasviksissa, marjoissa ja hedelmissä.

Glykogeeni eli eläintärkkelys on toinen eläinkunnassa esiintyvä hiilihydraatti. Se muodostuu eläimen omassa elimistössä siten, että kun eläin saa verenkiertoon enemmän sokeria kuin se tarvitsee, varastoituu osa lihaksiin juuri glykogeenina. Glykogeenista vapautuu sitten tarvittaessa sokeria eli energiaa eläimen käyttöön. Lihasten glykogeenipitoisuuksilla on selvä vaikutus lihasten kestävyyteen.

Inuliini, joka on muodostunut fruktoosista, on hitaasti verensokeria kohottava. Inuliinia on mm mustajuuressa ja maa-artisokassa.

Rasvat
Rasvat ovat glyserolin ja rasvahappojen muodostamia estereitä. Rasvat luokitellaan eläin- ja kasvirasvoihin. Eläinrasvat ovat pääasiassa tyydyttyneitä rasvahappoja ja kasvirasvat tyydyttymättömiä.

Tyydyttymättömiä rasvahappoja suositellaan käytettäväksi, koska tyydyttyneitä rasvahappoja sisältävä ravinto lisää sydän- ja verisuonitautien mahdollisuutta. Rasvat tuottavat energiaa ja niiden mukana saa ruoasta rasvaliukoisia vitamiineja. Lisäksi rasvat sisältävät välttämättömiä rasvahappoja, joita elimistö tarvitsee aineenvaihdunnassa ja solujen rakennusaineeksi.

Rasvahapot muodostavat olennaisen osan ravinnostamme ja niille on elimistössä langennut kaikenlaisia elintärkeitä tehtäviä: niistä saa energiaa ja ne auttavat ruumiinlämmön ylläpitämisessä, toimivat hermoston eristeenä ja suojaavat kudoksia. Ne ovat elimistömme jokaisen solun rakenneosia ja elintärkeitä aineenvaihdunnalle. Ne ovat myös erittäin tärkeiden lyhytikäisten säätelymolekyylien prostaglandiinien esiasteita. Monityydyttymättömien rasvahappojen puutos aiheuttaa mm. poikkeavuutta sydämessä ja verenkierrossa, karvojen lähtöä ja ihomuutoksia, immuunitoimintojen häiriöitä sekä tulehdustauteja.

Valkuaisaineet
Valkuaisaineet eli proteiinit ovat välttämättömiä elintoiminnoille, kaikelle kasvulle ja kudosten uusiutumiselle. Esimerkiksi lihakset, iho, karvat ja kynnet ovat rakentuneet valkuaisaineista. Erityisesti kasvuaikana valkuaisaineiden tarve on suuri. Jos proteiineja saadaan yli tarpeen elimistö muuttaa ne energiaksi.

Valkuaisaineet ovat suurimolekyylisiä, optimaalisesti vaikuttavia typpipitoisia luonnonaineita, jotka ovat kaikkien elävien eliöiden perusaineita ja elämänilmiöiden ylläpitäjiä. Valkuaisaineet sisältävät n. 50 % hiiltä, 25% happea, 15% typpeä ja 7% vetyä sekä lisäksi useimmiten rikkiä, fosforia ja eräitä hivenaineita.

Yksinkertaiset valkuaisaineet ovat muodostuneet yksin omaan aminohapoista. Yhdistyneissä valkuaisaineissa on valkuaisaineosan lisäksi ns. prosteettinen ryhmä eli kemiallisesti itsenäinen osa, esim. väriaine (kromoproteiinit), nukleiinihappo (nukleoproteiinit), lipidi (lipoproteiinit) tai hiilihydraatti (glykoproteiinit). Eläimet ja Ihminen voivat yhdistellä saamastaan ravinnosta useita aminohappoja, mutta ns. välttämättömät aminohapot on saatava valmiina.

Monet entsyymit ja hormonit osallistuvat valkuaisaineiden usein erittäin spesifisiin (= ertyinen, ominainen) aineenvaihdunta tapahtumiin, jotka ovat elämän ja periytymisen perusta. Elimistössä valkuaisaineet uudistuvat verraten nopeasti. Ne hajoavat ruoansulatuskanavassa entsyymien avulla aminohapoiksi, jotka imeytyvät ohutsuolen nukkalisäkkeiden hiussuoniin ja kulkeutuva eri kudoksiin.

Valkuaisaineiden puutos aiheuttaa kvasiorkorin eli vakavan aliravitsemushäiriön. Alussa eläimet ovat väsyneitä ja apaattisia, mutta tilan jatkuessa mm. poikasten kasvu hidastuu ja pitkään jatkuessaan puutostila johtaa poikasilla fyysisen kehityksen jälkeenjäämiseen ja eläimen kuolemaan.

Vesi
Vesi on vedyn ja hapen yhdiste. Puhdas vesi on kirkas, väritön, hajuton ja mauton neste. Vesi on välttämätöntä sekä kasveille että eläimille. Vedellä on tärkeä tehtävä ruoansulatuksessa, rakennusaineena, ravintoaineiden kuljettajana ja elimistön lämmön säätelijänä. Kaikissa eliöissä tapahtuvissa elimistön toiminnoissa ja kemiallisissa ilmiöissä vesi on välttämätön edellytys, koska vesiliuoksissa tapahtuvat ravinto- ja kudosaineiden molekyylien sekaantuminen ja siirtyminen, solujen kasvu ja jakautuminen sekä hengitys- ym. ilmiöt.

Selkärankaiset eläimet sisältävät vettä yleensä 60 - 75% painostaan. Eläimet menettävät vettä hengitysilman, virtsan ja ulosteiden mukana sekä hikoilemalla; toisaalta organismissa syntyy vettä biokemiallisissa prosesseissa.

Nisäkkäiden ruumiinlämpötilassa 36-41 C (marsulla 37,2 - 39,5 C) vedellä on elintoiminnoille tärkeän solunseinän läpäisevyyden kannalta edullisimmat ominaisuudet. Marsujen vedentarve päivässä on n. 10 ml/100 g. Kaikille elollisille olennoille hyvin tärkeä on nestetasapaino.

Nestetasapaino on veden ja suolojen normaali määrä ja jakautuminen elimistön eri nesteosastoihin. Myös elimistön happamuuden, pH:n vakioisuus sisältyy nestetasapainoon. Solunulkoisen ja -sisäisen nesteen ionikoostumuksen erilaisuus on edellytys solujen normaalille toiminnalle. Nestetasapainoa säätelevät munuaiset, joiden erittämän virtsan määrä ja laatu määräytyvät elimistön nestetilanteen mukaan. Happamuuden säätelyssä myös hengityksellä on tärkeä osuus.

Vitamiinit
Vitamiinit ovat kasvi- ja eläinkudoksissa muodostuvia elämälle välttämättömiä aineita. Vitamiineja tarvitaan hyvin pieniä määriä. Vitamiinien tarpeessa on yksilöllisiä eroja ja sairaana ollessa tarve suurenee. Vitamiinin puute aiheuttaa puutostaudin. Puute voi aiheutua paitsi ruokavaliosta myös esim imeytymishäiriöstä suolistossa. Rasvaliukoisia vitamiineja elimistö varastoi, mutta vesiliukoisia on saatava päivittäin.

Kivennäisaineet
Kivennäisaineet ovat luonnossa esiintyviä epäorgaanisia yhdisteitä, jotka ovat eliöille välttämättömiä ja joita nämä tarvitsevat enemmän kuin hivenaineita. Makrokivennäisaineiksi sanotaan kivennäisaineita, joiden päivittäinen tarve ihmisellä on yli 100 mg. Näitä ovat mm. fosfori, kalium, kalsium, magnesium ja natrium.

Hivenaineet
Hivenaineiksi, mikro-ravinteiksi tai mikrokivennäisaineiksi sanotaan kivennäisaineita, joita elimistössä on hyvin vähän ja joiden päivittäinen tarve on pieni, mikrogrammoista kymmeniin milligrammoihin. Hivenaineita ovat mm. fluori, jodi, koboltti, kromi, kupari, mangaani, molybdeeni, pii, rauta, seleeni, sinkki ja tina. Kullakin kivennäis- ja hivenaineella on oma tehtävänsä luuston, lihasten, hermoston ja elinten rakenteessa, aineenvaihdunnassa ja toiminnassa. Kivennäis- ja hivenaineiden määrät ja suhteet elimistössä ovat tärkeitä terveyden ylläpidossa. Liian pienet määrät voivat aiheuttaa vakavia terveyshaittoja ja toisaalta liian suuret määrät voivat aiheuttaa myrkytyksiä.